Ambulanssin ikkunasta paistaa aurinko.
Sattuu niinkuin olisi mennyt mankelin läpi. Jännitän kaikki lihakset, etten liikkuisi auton mukana. Se sattuu vähemmän.
Kaikki on ystävällisiä, ehkä vähän niitä hymyilyttää mun aksentti.
Ultraäänitutkimuksessa näen mun sisälle, nuori lääkäri kertoo ystävällisesti: tuossa on vasen munuainen (10,3 senttiä), tuossa perna, tuolla näkyy selkäranka. Kysyn minkä väristä veri on, se sanoo, että ultraäänessä se voi näkyä minkä värisenä tahansa.
Tällaistako on olla invalidi? Liikuntakyky 20 % normaalista. Onneksi on Benedikt. Ensimmäisenä päivänä sen täytyy viedä mut vessaan, kun en yksin pääse. Me sanotaan “ein, zwei, drei” ja noustaan yhtä aikaa ylös. Miri ja Dani auttaa kanssa, koska ne asuu naapurissa nyt. Ne kokkaa mulle kun Benedikt on töissä ja antaa homeopaattisia lääkkeitä. Auttaminen on kaikille niin itsestäänselvää, että mua itkettää.
Päivät makuulla ovat pitkiä ja teen lupauksia:
jos paranen lupaan antaa enemmän aikaa läheisille ja vähemmän yliopistolle
sitten kun paranen kokkaan kaikille jotka on mua auttanut
sitten kun saan tanssia, tanssin paremmin
jos mulla on joskus rahaa matkustan etelä-amerikkaan
