Seitsemäs toukokuuta.
Metrossa on ikkunat auki ja takkia täytyy kantaa kainalossa. Parasta on kuitenkin pyöräillä ja olla vapaa julkisten aikatauluista. Ei tarvitse tuijotella harmaita metrotunneleita ja vältellä ihmisten katseita. Hassua miten ahtaassa paikassa ihmisten keskellä on kuitenkin yksin. Yhtenä aamuna sattui jotakin hupaisaa. Mulla oli lasinen vesipullo matkassa ja kun join siitä niin vierustoveri katsoi pitkään. Ärsytti ja tuijotin takaisin, kunnes se kysyi mitä snapsia juon.
Viides syyskuuta.
Istutaan iltaa viinitilalla kaupungin laidalla. Täältä katsottuna rakastan kaupunkia eniten. Se humisee ja välkähtelee pimeyden keskellä. Hengittää kuin valtava valas meressä. Kadut ovat sen suonia ja ihmiset verisoluja. Katujen alla ovat luut, katulamput lihassäikeitä, veritulppakin on pakko olla jossain. Oon just tullut Suomesta takas, enkä osaa vielä oikein olla täällä. Osaako kaupungissa ikinä olla? Toisaalta rakastan tätä valtavaa kollektiivia kaupungissa. Toisaalta se on mulle järjetön yhtälö. Mä jaan joka päivä näiden ihmisten kanssa mun elämän.
Klipit. Tää on tällasta hipsteri-musiikkia, mutta jotenkin muhun iskee tää. Ja se sopii kaupunkiin.
https://www.youtube.com/watch?v=6vopR3ys8Kw
https://www.youtube.com/watch?v=6p6PcFFUm5I
