das Heim= koti
das Weh = kipu, särky
Kotikipu on sitä, kun muistaa kesän kotona. Ensimmäiset mansikat, supermarketit sunnuntaisin, kylmät uintireissut ja sulaneet keksipakkaukset, kirkkaan auringon ja vielä kirkkaamman veden, hyttyset, ukkoset ja yöpakkaset festivaaleilla. Lapsuudessa kesävieraat, makkaranpaisto nuotiolla ja vain märkä pyyhe kädessä kannettavana. Mäet, jotka piti aina juosta ylös. Vaikka on kesä, ruoho on kylmää paljaiden jalkojen alla. Sisällä on hämärää. Se rauha on yhtäaikaa ikävystyttävää ja turvallista. “Näin se on aina ollut” haluaa maailma kertoa.
Mökkielämän kavereiden luona; ne loppumattomat kesäyöt ja saunareissut humalassa. Usein oli liian kylmä, mutta uitiin silti aina. Keskiyön jälkeen on vähän aikaa pimeää ja hengitys huurustuu. Kotikivussa on se pelko, etten voi koskaan jakaa monia asioita sun kanssa. Että sä et koskaan voi ymmärtää mitä ne muistot merkitsee mulle. Suomalaiset asiat, kai niitä on monta, jotka mua vielä liikuttaa.
Oon kai aina ollut melankolinen. Lapsena murehdin usein, mutta en enää muista mitä. Jos olin vähän valehdellut tai rikkonut vahingossa jotakin. Jos en saanut kutsua jonkun luokkakaverin synttäreille. Keinuin pihakeinussa ja tuntui kuin olisin katsellut maailmaa lasin läpi: “Voi kumpa osaisin elää!“
Vahojärvellä syyskuussa
Aittaleikit ja kauppa-autokyytit. Tämän lukeminen vähäsen riipasi rintaa.